Tässä kirjoituksessa pureudun Heidimäisen rönsyilevästi omaan motivoitumiseeni ja motivaation säilymiseen, sekä sen loppumiseen.

Käyn läpi miltä tuntuu kun on leimattu tehopakkaukseksi, vaikka todellisuudessa kyse on neuroepätyypillisistä piirteistä, jotka saavat minut elämään elämää moninkertaisesti nopeampaa kuin moni muu.

Pohdin mitä olen itsestäni ja motivoitumisestani oppinut (usein kantapään kautta), sekä miten olen työstänyt näitä piirteitä itsessäni.

Voi olla, että tässä tekstissä on jotain mihin voit samaistua, etenkin jos sinulla on neurokirjon piirteitä (toki saa muutkin samaistua!). Voi olla, että opit tästä tekstistä jotain tai voi olla ettet opi mitään, its up to you!

Itsehän olen niitä ihmisiä, jotka innostuu kaikesta aivan täysillä ja projekteja on aina vähintään sata samaan aikaan käynnissä.

Joku sanoisi, että olen aikaansaava tehopakkaus ja siltä se varmasti ulospäin näyttääkin.

Todellisuus on kuitenkin, että lopulta noista sadoista ja tuhansista projekteista vain harva, oikeastaan ehkä vain noin 10% on sellaisia, että jaksan viedä ne loppuun asti.

No miksi ihmeessä?
Siksi, että olen erittäin nopeasti asioista innostuva, mutta myös äärimmäisen nopeasti asioihin kyllästyvä.
Jep, BINGO!

Usein käy niin, että saan jonkun vuosituhannen loistavimman idean (niitähän riittää!), jonka parissa lähden hääräilemään aivan 110%:sesti, mutta ennen sen suurempaa nousukiitoa tuo projekti onkin jo heitetty nurkkaan pölyyntymään, koska keksin jotain mielenkiintoisempaa ja motivoivampaa.

Siinä voi sitten laskea, että jos päivittäin tai viikoittain innostuu jostain huikean hienosta ideasta niin kyllähän noita keskeneräisiä projekteja ehtii vuodessa nurkkaan kertyä!

Eli jos saan muutamia projekteja silloin tällöin valmiiksi niin totuus on kuitenkin se, että niiden valmistuneiden projektien takana on satoja keskeneräisiä tai hylättyjä, jotka joko odottavat uutta innostuspuuskaa tai hautautuvat ikiajoiksi Heidin keskeneräisten projektien joukkoon. Joskus saatan puolen vuoden tai vuoden tai kahden päästä palata tuon projektin pariin, mutta silloinkaan ei ole varmaa että tuo projekti ikinä valmistuisi.

Tämä joidenkin projektien (kuten joidenkin opintojen tai esimerkiksi remontin) valmiiksi saaminen siis luo illuusion siitä, että olisin jotenkin poikkeuksellisen tehokas, vaikka todellisuudessa olen vain tehokkaasti innostunut ja jättänyt asioita kesken, saaden pari valmiiksi.

Tuo oletus, että olen jotenkin huipputehokas kun häärään siellä ja täällä, luo ennen kaikkea itselleni ehkä tietynlaista painetta siitä, että pitäisi oikeasti olla koko ajan jotenkin tehokas ja aikaansaava, vaikka todellisuudessahan en ole tilivelvollinen tehokkuudestani kenellekkään. Tätä saan muistutella itselleni jatkuvasti.

Tässä tullaankin sitten siihen mitä some meille syöttää päivittäin.

Somesta meille välittyy joka päivä ihmisten onnistumisia ja hehkutusta milloin mistäkin ihanasta eli me näemme usein vain sen mitä joku on saavuttanut tai missä on onnistunut, eikä epäonnistumisista useinkaan puhuta, koska se ei ole ilmeisesti kovinkaan trendikästä.

Epäonnistumisten ja kurjuuden esiin tuominen erottuu niin paljon valtavirrasta, että on helpompi mennä sen saman hehkutuksen mukana ja julkaista vain kiilloteltuja kohokohtia omasta elämästä. Näin syntyy illuusio, että kaikilla on aina kaikki todella ihanaa ja elämä on yhtä juhlaa.

Kun ruvetaan tavoittelemaan tällaista ”somen unelmaelämää” niin saatetaan usein unohtaa, että niidenkin täydellisten kuvien ja hehkutuksen taustalla voi olla aivan todella paljon epäonnistumista, epävarmuutta ja jopa henkistä tai fyysistä pahoinvointia.

Tämä oli nyt siis aasinsiltana tuosta omasta ”tehopakkaus”-leimasta siihen, miltä asiat usein ulospäin näyttää esimerkiksi juuri somen kautta, vaikka taustalla olisi paljon keskeneräisiä tai epäonnistuneita asioita, sekä valtava määrä epävarmuutta ja myös loppuunpalamisia.

Älä uuvuta itseäsi tavoittelemalla täydellistä elämää, sillä sellaista ei olekaan! Opettele näkemään pienet hyvät asiat omassa elämässäsi ja etsi merkityksellisyyttä elämääsi sen sijaan, että yrität elää suoritusten ja meriittien kautta.

Olen oppinut, että impulsiivisena ihmisenä motivoidun erityisen paljon asioista, joissa jollain tapaa näkee oman työnsä tuloksen nopeasti. Mitä nopeammin sen parempi!

Joskus saatan onnistua motivoitumaan jostain hitaammastakin projektista ja tuolloin auttaa oma vahva visio siitä, millainen tuo projekti on valmiina ja myös se, että projekti on esimerkiksi moniosainen eli osa osalta valmistuttuaan se motivoi jatkamaan projektin parissa.

Jos laajempi asia on jaettu pienempiin ns. osatavoitteisiin niin silloin edistymistä on helpompi seurata ja juhlistaa oikeita askelia kohti päämäärää.

Itsehän olen oppinut hyväksymään itsessäni sen piirteen, että aloitan asioita, joita en välttämättä saa saatettua loppuun kun motivaatio vain ei riitä. Nykyään osaan jo nauraa sille ja toisaalta olen oppinut jopa hieman (vain hieman) säätelemään tuota innostumista ja jopa vähän harkitsemaan ennen kuin olen täysillä jonkun yöunet vievän projektin parissa.

Olen oppinut ja opetellut näiden keskeneräisten projektien myötä etenkin hyväksymään sen, että motivaatio voi hiipua jos asia ei ole riittävän kiinnostava tai tilalle tulee kiinnostavampia asioita. Mikään ei kuitenkaan estä minua palaamasta näihin keskeneräisiin projekteihin myöhemmin.

Vähiten minua motivoi sellaiset asiat, jotka vaativat pitkäkestoista tuloksetonta puurtamista tai ovat muuten vaan tylsistyttäviä. Jos tekeminen ei stimuloi aisteja tai aivoja niin silloin se vasta tylsää onkin!

Tottakai elämässä on ihan hirveästi epäkiinnostavia ja pakollisia asioita, joita on pakko hoitaa kuten kotityöt, laskujen maksu, ruokakaupassa käynti ja muut velvoitteet, mutta niiden kanssa itseäni auttaa rutiinit.

Rutiinien avulla saan jotenkin edes keskinkertaisesti hoidettua arjen pakolliset ja tylsät asiat, jotta esimerkiksi kotimme ei olisi aivan niin kaaoksen vallassa kuin himohamstraajissa.

Vaikka työni on hyvin epäsäännöllistä kun saatan tehdä hierontakeikkaa mihin aikaan päivästä tahansa ja liikunnanohjauksia iltaisin tai viikonloppuisin niin silti päiväni alkavat melko samalla tavalla teekupposen ja aamupalan äärellä. Tuo hetki on itselleni se hetki kun kasaan mielessäni päivän kulkua ja aikataulua valmiiksi sen pohjalta mitä kalenteri sanoo.

Tuossa aamupalan aikana päivää jäsennellessäni pyrin jo suunnittelemaan mitkä kotityöt tai asiat on aivan pakollisia ja mihin väliin päivää ne mahdutan, sillä hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Joskus (tai aika useinkin) päivän aikana saattaa tulla muuttuvia tekijöitä ja aikatauluihin heittoa, mutta olen opetellut myös elämään sen kanssa että muutoksia tulee.

Tällä hetkellä eläessäni taaperoarkea vielä kotihoidossa olevan 2-vuotiaan kanssa koen, että tuon taaperon arkirytmien (syömiset ja päiväunet ym.) avulla saan rytmitettyä myös omaa arkeani ja päiviäni paremmin. Olen nimittäin sitä sorttia, joka uppoutuessaan mielenkiintoiseen asiaan saattaa unohtaa syödä tai liikkua eli ihan hyvä, että taapero palauttelee maan pinnalle aina tasaisin väliajoin.

Olen harjoittanut psykologista joustavuuttani melko paljon ja pystyn sietämään nopeitakin muutoksia tai yllättäviä käänteitä. Tämä on omassa arjessani ihan perusedellytys sille, että en sekoa kun tämä lapsiperhesirkus heittää ylläreitä tuulilasiin tai kun samalta päivältä peruuntuukin kolme hierontakeikkaa sairastelun vuoksi.

Psykologinen joustavuus auttaa myös stressaavissa tilanteissa ja auttaa sopeutumaan elämän myrskyissä. Tuon joustavuuden avulla pystyn hyväksymään sen, että jokin asia jäi tekemättä vaikka olin sen suunnitellut päivän aikatauluihin.

Vaikka rutiinit on tärkeitä ja rytmittää päiviä niin en silti noudata niitä aivan orjallisesti vaan yritän ennemminkin ajatella, että rutiinit asettaa eräänlaiset raamit sille miten päivät suunnilleen kulkevat.

Suuri tekijä oman arjen hallinnassa on ollut se, että olen luonut itselleni sellaisen työn, joka sopii omaan arkeeni ja mahdollistaa jouston eri elämäntilanteissa. En voisi kuvitellakaan palaavani enää palkkatöihin tekemään 8h viikossa jotain mihin en voi määrääni enempää itse vaikuttaa. Yrittäjyys ei sovi kaikille, mutta itselleni se on puhtaasti paras ja ainoa vaihtoehto.

Ikinä tässäkään asiassa ei ole täysin valmis vaan koko elämän ajan saa elämäntilanteiden muuttuessa opetella uusia rutiineja ja tapoja sujuvan arjen saavuttamiseksi.

Ne jotka mua tai mun yrittäjyystarinaa tuntee yhtäänkään paremmin, tietää myös että olen palanut loppuun ja olen siihen hyvin taipuvainen tämän päättymättömän kehittymisinnon ja loputtomien uusien projektien vuoksi.

Se mikä ulospäin näyttää tehokkuudelta on kuitenkin syy siihen, että pyörin ympyrää päättymättömässä loppuunpalamisen kehässä eli ajan jatkuvasti itseni uudestaan ja uudestaan siihen pisteeseen, että ainoa vaihtoehto on pysähtyä hetkeksi täysin.

Ensimmäisen loppuunpalamisen jälkeen olen kuitenkin oppinut sen verran säätelemään palautumista ja ennakoimaan omaa jaksamista, että yhtä totaalisia nuo loppuunpalamiset eivät enää ole kuin silloin keväällä 2017.

Usein saan totaalisen loppuunpalamisen vältettyä sillä, että otan jokusen viikon aikalisän jonka aikana vedän minimiin työnteon ja kaiken ylimääräisen. Tämä saattaa tarkoittaa sitä, että käyn tekemässä muutaman työtunnin viikossa ja muun ajan pesin kotona pääosin hengitellen maalaisilmaa ja jos jaksan niin ulkoilen rauhalliseen tahtiin koiran tai lasten kanssa.

Suurin osa ennakointia on kuitenkin omasta fyysisestä ja henkisestä hyvinvoinnista huolehtiminen eli riittävä lepo, järkevä syöminen ja sopiva määrä liikuntaa, sekä palauttavaa omaa aikaa. Ilman näitä loppuu jaksaminen kenellä tahansa, mutta etenkin ihmisellä, joka elää elämää tuplavauhdilla ja survoo arkeensa liikaa tekemistä. Näiden peruspilarien varaan rakentuu sitten ne muut arjen rutiinit ja aikataulut.

Hyvinvointini ylläpitämistä edistää se, että saan itse määritellä paljonko teen töitä eli pystyn kuormittuessani laskemaan työtunteja vähemmäksi ja keskittymään itseeni.