Tiesin jo yläkoulussa, että jonain päivänä aion olla yrittäjä.

Omassa suvussa tai lähipiirissä ei ollut ketään yrittäjää eli mallia yrittäjyyteen ei ole tullut perheestä, mutta silti jokin sai minut haluamaan yrittäjän polulle.

Yrittäjyydessä ehkä kiehtoi vapaus laatia itse omat aikataulut, mutta myös vapaus saada vaikuttaa työn sisältöön ja muihin yksityiskohtiin.

Polkuni yrittäjäksi ei kuitenkaan ollut sellainen kuin silloin 15-vuotiaana suunnittelin. Ysiluokalla maalailin mielikuvia siitä, kuinka perustaisin nuoriso- tai koirakahvilan. Toki haaveilin myös eläinten kanssa työskentelystä, mutta silloin opiskelumahdollisuudet etenkin koirien kanssa työskentelyyn oli hyvin rajalliset.

Lopulta päädyin hakemaan Tampereelle kauppikseen opinto-ohjaajan painostamana, kun eläinten kanssa työskentely ei ollut hänen mielestä riittävän oikea ammatti kun kerroin haluavani hakea Kannukseen kennellinjalle opiskelemaan.

Olin haaveillut nuoriso- tai koirakahvilan perustamisesta Kangasalle tai Tampereelle. Maalasin mielikuvia siitä, kuinka leivon aamuvarhaisella pullaa ja kakkua vitriiniin myytäväksi, keittelen kahvia ja pyyhin pöytiä.

Nuorisokahvilassa olisi tietysti ollut biljardipöytä, lautapelejä, pelikonsoleita, hyvää musiikkia ja kaikkea siistiä. Nuorisotilojen kaltainen paikka, josta saisi kahvia, limua ja pikkupurtavaa. Paikka, joka olisi voinut tarjota toisinaan nuorille työharjoittelupaikan tai kesätyöpaikan.

Koirakahvila oli silloin vielä tavoittamattomissa oleva haave, sillä lainsäädäntö ei vielä silloin mahdollistanut koirien tuomista kahvilan kaltaisiin liiketiloihin sisälle.

Tämä kyllä vapautui joitain vuosia myöhemmin ja huomasin entisen kauppiksen luokkakaverini perustaneen koirakahvilan Tampereelle.

Kiva, että idea pääsi toteutukseen edes jonkun toimesta, sillä itsehän en siinä vaiheessa enää haaveillut kahvilayrittäjyydestä.

Lopulta kävin kauppista ehkä 2,5kk ja keskeytin. Tylsistyin, enkä kokenut sopivani joukkoon. Kiinnostuksen kohteina itsellä oli kuitenkin enemmän koirani kanssa lenkkeily ja pleikkarin pelaaminen kotona sen sijaan, että olisin halunnut juosta opiskelukavereiden kanssa bileissä ja pyöriä shoppailemassa Tampereella.

Olin 16-vuotias kun muutin pois kotoa yhdessä poikaystäväni (nykyisen puolisoni) kanssa. Menin silloin 16-vuotiaana töihin ja siitä 19-vuotiaaksi asti tein erilaisia pätkähommia puhelinlehtimyyjänä, lehdenjakajana, torikahvilassa, kirjapainossa ja lemmikkitarviketukussa.

Näistä hommista kaikki (paitsi puhelinmyynti) oli semmosia, että olin niissä kyllä ihan hyvä, mutta kaikki lähinnä sellaista mitä oli pakko tehdä, jotta sai laskut maksettua.

Etsin suuntaa, eikä mikään tuntunut niin kiinnostavalta, että olisin jaksanut niitä tehdä kauaa. Puhelinmyyjänä taisin jaksaa vajaan 3 viikkoa. Kirjapainossa pysyin sentään yli vuoden pakkaus- ja jälkikäsittelyhommissa, koska työ oli sopivan vaihtelevaa ja monipuolista.

Jo erilaisia töitä tehdessäni huomasin, että aikaiset töihin heräämiset ei ole yhtään mun juttu ja jonkun määrittelemä työaikakin tuntui lähinnä kahleelta nilkassa. Alkoi jopa ahdistaa se, että joudun suunnittelemaan elämisen rytmini sen mukaan miten joku muu määrittelee työaikani.

Hain välissä vielä muutamassa yhteishaussa opiskelemaankin. Pääsin opiskelemaan pukuompelijaksi Tampereelle syksyllä 2007, mutta kävin ensimmäisenä päivänä koululla kääntymässä ja totesin, että tämä oli tässä. Ei mun juttu yhtään.

Vuoden 2009 yhteishaussa hain Kannuksen kennellinjalle, mutta jännitin pääsykoehaastattelua niin paljon, että puhuin lähinnä ihan höpöjä ja olin kauhusta kankeana. En ollut yllättynyt kun en päässyt sisään ja toisaalta hyvä niin, sillä elämäni merkittävin vaihe oli pian alkamassa.

Aloin odottaa esikoistani 19-vuotiaana ja keväällä 2010 minusta tuli ihanan tyttölapsen äiti. Toinen lapsemme syntyi vuonna 2011 loppukesästä. Äitiys antoi hieman aikaa ajatella, että mitähän tässä alkaisi puuhata.

Koiraharrastus oli itselleni tärkeää omaa tekemistä äitiyden ohella ja kun innostun jostain niin innostun siitä yleensä vähän turhankin paljon. Kotona oli tuolloin muutama shetlanninlammaskoira, joiden kanssa harrastin agilityä ja satunnaisesti koiranäyttelyitä. Eläinten oppiminen ja kouluttaminen alkoi kiinnostaa syvemmin.

Syksyllä 2011 aloin verkkokurssilla opiskella eläinten oppimispsykologiaa ja siitä alkoi polkuni kohti eläinalaa. Jatkoin opiskelua eläintenkouluttajan opintoihin ja huomasin pyöritteleväni ajatusta yrittäjyydestä jälleen.

Olen aina pitänyt käsitöistä ja loppusyksystä 2012 lähinnä omaksi iloksi ompelin koirilleni kaulapannat. Pikkuhiljaa homma lähti leviämään ja huomasin ompelevani pantoja ja muita tarvikkeita myös tuttavieni koirille.

Alkuvuodesta 2013 kävin yrittäjyyskurssin, tein liiketoimintasuunnitelman ja huomasin pohtivani yritykseni nimeä.

Maaliskuussa 2013 on rekisteröity ensimmäinen toiminimeni, joka aloitti koirien varusteiden ompelulla ja pienimuotoisella koirakoulutoiminnalla.

Kevään ja kesän aikana ohjasin ensimmäisiä koirakurssejani.

Viime keväänä kirjoitin yritäjyystarinani blogiin ja tein videon youtubeen yritystaipaleeni tullessa 10 vuoden ikään. Käy lukemassa koko tarina tästä ja youtube-videon löydät täältä.

Enpä olisi aavistanut silloin 15-vuotiaana, että miten lopulta päädyn yrittäjäksi.

Monen mutkan ja mäen kautta olen nyt hyvinvointiyrittäjä, joka auttaa ihmisiä jaksamaan ja voimaan paremmin, aika mahtavaa!